Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava. Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut. Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin tämä vastasi:
— Hs, ei saa puhua.
Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka häämöttivät yöllistä taivasta vasten.
Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat pimeinä.
Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti ovikelloa erikoisella tavalla.
Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan poliisi vastasi:
— Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.
Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet astuivat sisään.
Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.
— Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.