Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.
— Vesiränni, mutisi hän.
Eräs poliisimies huomautti:
— Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.
Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:
— Minä olen sen kuitenkin tehnyt.
Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies asettui siihen.
— Entä minä? kysyi Falkenberg. — Mitä minun on tehtävä?
— Te jäätte tänne, vastasi Jens. — Te vain turmelisitte koko työmme, jos olisitte mukana tuolla.
Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa? Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.