Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.
Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens. Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi hiipivät kadun poikki.
Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa, missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä. Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa, äänettömässä talossa kadun toisella puolen.
Ja nyt se alkoi.
Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa erotti kaukaisia ihmisääniä.
Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.
Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.
Falkenberg hyökkäsi ovelle.
— Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja tuskasta. — Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!
Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti hänet takaisin.