Mistä tämä automobiili saapui? Hälvenevässä hämärässä poliisimies saattoi nähdä, että siinä istui kolme henkeä: nainen, jolla oli liehuva automobiilihuntu, eräs herra hänen vieressään ja sitten ohjaaja, jolla oli automobiiliviitta yllä ja lakki silmille painettuna.
Automobiili oli äkisti pysähtynyt törähtäen ja ankarasti jarruttaen ja sujahtanut ihan jalkakäytävän reunaan. Nyt moottori käydä jyskytti niin, että koko vaunu tärisi ja tutisi. Kadulla huudettiin jotakin, uusia ikkunaruutuja pirstautui vastapäisessä talossa… Poliisimies ryntäsi tavoittamaan Falkenbergia.
Mutta Falkenberg oli jo ehtinyt kadulle. Viime päivien suunnaton jännitys oli kokonaan hävittänyt hänen mielensä tasapainon. Nähdessään jälleen Valentinen apulaisineen hän luuli, että kaikki oli hukassa. Sillä nyt oli varmaan Asbjörn Krag voitettu, kenties surmattu. Hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt, mutta jokin ylivoimainen tunne käski häntä kostamaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista asetta, mutta sitä hän ei ajatellut hetkeäkään; hän ei tahtonut enää olla toimettomana, ei jaksanut. Hän riensi automobiilia kohti. Mutta juuri aikoessaan hypätä siihen ja karata "petohämähäkin" kimppuun hän kuuli äänen, huudon, joka sai hänet pysähtymään.
Se oli Jensin ääni.
Nuori mies ryntäsi portaita alas ja potkaisi ulko-oven auki niin rajusti, että lasisirpaleet sinkoilivat.
— Ada neiti on pelastettu! huusi hän.
Silloin "petohämähäkki" nousi seisomaan automobiilissa ja vastasi:
— Eipä ole.
Se mikä sitten tapahtui, kesti vain muutaman sekunnin.
Jens, jolla oli poliisipamppu kädessä, näki Valentinen ja saksalaisen paronin, joka oli astumassa automobiilista maahan.