— Vai niin, huusi Jens, sinä olet päässyt karkuun, senkin piru.
Hän alkoi heilutella pamppuaan antaakseen "petohämähäkille" musertavan iskun. Valentine huusi ohjaajalle:
— Iske maahan tuo mies, pian, José!
Ja Asbjörn Krag — sillä hänhän se oli ohjaaja — hyppäsi katukäytävälle mennäkseen tyynnyttämään Jensiä.
Mutta silloin Falkenberg puuttui asiaan. Nyt hän oivalsi hetken tulleen, jolloin hänenkin nyrkkejänsä kerran tarvittiin. Hän ei tietysti tuntenut Asbjörn Kragia autonkuljettajan puvussa, eihän häntä kukaan muukaan läsnäolevista tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että Jens seisoi tällä hetkellä yksinään Valentinea ja hänen apulaisiansa vastassa — vialleammuttu mieskin lähestyi ryömimällä taistelupaikkaa. Ja Falkenberg iski siihen, missä hänen mielestään paraiten tarvittiin, sanalla sanoen hyökkäsi ohjaajan, Asbjörn Kragin kimppuun. Salapoliisi tunsi yhtäkkiä kurkussaan kaksi kovaa kouraa, ja ennenkuin arvasikaan, oli hän kumossa katukäytävällä.
Hän koetti tempautua irti, mutta hurjistuneen, riehuvan Falkenbergin käsivarsissa asui tällä hetkellä vaarallinen voima. Yhtäkkiä Krag tunsi konsulin, ja silloin koko erehdys selvisi hänelle. Hän koetti saada puhutuksi, mutta Falkenbergin kourat puristivat kovasti. Vasta kun automobiililakki putosi salapoliisin päästä, Falkenberg sai nähdä, kenen kimppuun oli karannut, ja hellitti hölmistyneenä rajun otteensa, joka olisi saattanut tehdä kerrassaan lopun Asbjörn Kragista.
Ja samassa kajahti Valentinen hämmästynyt ääni: — Donnerwetter, meidät on petetty! Tuohan on poliisikoira. Pankaa kone käymään, paroni.
Mutta paroni ei pystynyt enää siihen. Jensin pamppu oli sattunut hänen oikeaan olkapäähänsä. Saksalainen lysähti vaunun nurkkaan.
Silloin "petohämähäkki" jälleen osoitti käsittävänsä tilanteen.
Ykskaks hän oli etuistuimella, moottorihan oli vielä käynnissä, niin että hänen tarvitsi vain vääntää ratasta.