Rahat oli siis varastettu häneltä. Mutta miten, miten —?
Hän tutki lukon uudelleen. Se oli kunnossa. Ja lippaan sai avatuksi sillä ainoalla sanalla, jonka hän yksin tiesi. Tuolla ainoalla pikku sanalla, jota hän ei ollut lausunut kellekään elävälle olennolle ja jota ei kukaan voinut arvata.
Häntä ei niin paljoa järkyttänyt tappion suuruus kuin tämän varkauden täydellinen arvoituksellisuus.
Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, kamala ajatus, joka teki hänet jääkylmäksi.
Kaksikymmentäviisi tuhatta! Hän muisti, miten levottomaksi Charlie oli käynyt, kun hän oli vaunuissa maininnut tuon summan. Hän muisteli Valentinen sanoja: "Charlie, pelastatko minut?" Ja hän muisti, mitä herra Stiegel oli tiennyt kertoa "petohämähäkistä". Sitäpaitsi veljen käytös oli viime päivinä ollut eriskummainen. Olisiko Charlie —? Saattoiko semmoista ajatella?
Falkenberg oli taas entinen tyyni, varma liikemies. Hän keräsi paperit ja pani ne lippaaseen. Sitten hän soitti palvelijaa.
— Onko joku käynyt täällä? kysyi hän.
— Ei, vastasi palvelija, täällä ei ole käynyt ketään.
— Onko veljeni tullut kotia?
— On.