— Niin, tietysti, mutisi hän lohdutellen itseään, samalla kuin avasi kaapin ja otti esille teräslippaan.
Hän katseli sitä ensin tarkkaan joka puolelta ja nyökkäsi tyytyväisenä. Ei kukaan ollut koskettanut lipasta. Ja avata sen saattoi ainoastaan hän itse, sillä hän yksin tiesi sanan, jolla sai kirjainlukon aukeamaan.
Hän muodosti kirjaimista sanan ja painoi ponninta.
Lukko napsahti. Aivan kuin pitikin. Siinä se nyt oli lipas auki.
Falkenbergia nauratti oma pelkonsa; hän oli nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän, kylmäverinen liikemies, oli alkanut käydä hermostuneeksi ja taikauskoiseksi. Ei, oli tosiaan jo aika mennä levolle.
Hän kohotti nopeasti kantta.
Samassa hän jähmettyi hämmästyksestä ja kauhusta.
Rahat olivat poissa.
Kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta ei ollut äyriäkään jäljellä.
Hetken aikaan hänen oli mahdoton käsittää mitään. Kuin mielipuoli hän penkoi lippaan sisällystä, sai kouransa täyteen papereita ja hajoitti ne ympärilleen, mutta ne olivat pelkkiä papereita. Ei ainoatakaan pankinseteliä ollut niiden joukossa.