Hän oli säikähtänyt ankarasti, katsoi jälleen paperiin ja alkoi vavista.
Tämä paperi, jota hän piteli kädessään, oli tavattoman tärkeä. Hän ei olisi tahtonut hukata sitä suurestakaan rahasummasta.
Mutta mitenkä se oli joutunut lattialle?
Falkenberg siveli kädellä otsaansa ja koki hillitä levottomuuttaan.
Hänhän oli itse pannut tämän paperin teräslippaaseen iltapäivällä. Hän muisti sen aivan selvästi. Ja miten se siis oli saattanut —
Hän tunsi kiihtyvänsä yhä enemmän. Hän sieppasi avainkimpun, se kalisi hänen vapisevassa kädessään.
— Mahdotonta! hän huudahti, ikäänkuin ääneen jatkaen ajatusjuoksuaan.
— Se ei voi olla mahdollista.
Yhtäkkiä jotakin juolahti hänen mieleensä.
Hänhän oli eilisiltana itse avannut teräslippaan kahdesti. Ensi kerran pannessaan siihen rahat ja tämän paperin. Toisen kerran tarkastaessaan selittämättömän levottomuuden valtaamana, oliko lukinnut lippaan.
Tietysti paperi oli pudonnut silloin, kun hän viimeksi käsitteli lipasta. Niin oli varmasti asianlaita.