— Aja eteenpäin, sanoi konsuli heittäytyen selkäkenoon. Hän oli jo unohtanut automobiilin. Ja hän tunsi itsensä väsyneeksi.
Falkenberg iloitsi päästessään vihdoin taas kotia huvilaansa. Hän meni työhuoneeseensa ja avasi kaikki ikkunat, niin että ihana aamuilma, joka toi muassaan puutarhasta puiden ja kukkien tuoksua, sai täyttää koko huoneen ja virkistää häntä.
Hän istuutui suuren, leikkauskoristeisen kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi raskaasti ja mutisi:
— Vihdoinkin on siitä päästy ja saan mennä levolle.
Pöydällä oli muutamia kirjeitä, joita hän silmäili. Joukossa oli muun muassa kamariherra Totenin lähettämä painettu illalliskutsu. Sen alareunaan kamariherra oli omakätisesti kirjoittanut: "Saatte tehdä mielenkiintoisen tuttavuuden."
Falkenberg pani kirjeet välinpitämättömästi syrjään. Mutta alimaisena pinkassa tuli vastaan pieni neliskulmainen kuori, jonka hän sieppasi halukkaasti. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat kirjoitetut sirolla naisen käsialalla.
Hän avasi kirjeen ja luki sen kahteen kertaan. Sitten hän hymyili onnellisen näköisenä ja suuteli pientä paperia.
Mutta hänen täytyi koettaa nukkua hiukan. Hänellä oli vielä ruusu napinreiässä illan juhlasta. Se alkoi lakastua ja hajota. Hän irroitti sen ja heitti pois. Ja ruusu putosi matolle jääden siihen pienen valkoisen paperipalan viereen.
Paperipala. Konsuli Falkenberg nosti sen lattialta. Hän ei sietänyt epäjärjestystä työhuoneessaan. Mikä se semmoinen paperi oli, joka oli pudonnut lattialle? Hän silmäili sitä — ja kavahti yhtäkkiä pystyyn.
— No mutta — mitä ihmettä!