Valentinen silmät salamoivat.
— Näyttäkää se toteen! huusi hän.
— Todisteitako, rouva Kempel! Eikö siinä kyllin, että tunnen teidät. Minä en välitä noista kahdestakymmenestäviidestä tuhannesta. Ne tulevat kai hyvään tarpeeseen siellä missä ovat, toivottavasti. Mutta tahdon pakottaa teidät selvittämään tämän asian alusta loppuun. Luulen että juuri te olette imenyt veljeni tyhjiin, että teillä on ollut sormenne mukana viimeöisessä varkaudessa, ja että tieto siitä on ajanut veljeni tekemään itsemurhan. Minä lupaan teille, rouva Kempel, etten lepää ennen kuin olen kostanut veljeni puolesta ja tuonut ilmoille totuuden, niin suuresti minä häntä rakastin.
Valentine nauraa hohotti.
— Herra jumala, miten lapsellinen te olette! sanoi hän. — Menkää poliisikamariin.
— Te ymmärrätte kyllä, että se on mahdotonta, kun veljeni on tällä tavoin takertunut juttuun.
— Mitä sitten aiotte?
Falkenberg katsoi häneen.
— Aion taistella teitä vastaan, sanoi hän.
— Minua vastaan! huusi Valentine. — Silloin ette tiedä mitä teette. Muuten tunnen jo alkavani vihata teitä. Varokaa itseänne! On kysymys omaisuudestanne.