Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi järkensä takaisin.
"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa toisista, ovat sardiineja — niitä hyviä ranskalaisia sardiineja, jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan… Näettekö tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille maailmanhistoriallisen nimen — te ja mr Angus Watson. Minusta on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata — minun kotinani ovat suuret syvyydet… Mutta brislingiä monet vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään miettimällä, kuka oli hänen takanaan."
Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja kohtalokas lohikäärmeenkatse…
Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa. Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen merkillisessä kiertokulussa.
Silloin Bjelland astui hänen eteensä.
"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me emme tahdo tehdä teille mitään pahaa… Tohtori Fjeldin avulla olemme saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava… Brislinki on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla… Niin, emme tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme, että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita. Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka…"
Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin. Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat pedon heränneen hänessä henkiin…
Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat silmät. Hän oli Evy Westinghouse — amerikatar, joka oli pettänyt hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.
Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi amerikatarta kohti käsi koholla.
Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui nopeasti ja heittäytyi permannolle.