Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.
Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä — meren synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.
Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.
"Tämä on hirveätä", hän sanoi heittäen aseen kädestään.
Fjeld kohautti olkapäitään.
"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."
Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.
"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on tehtävä?"
Fjeld katsoi häntä silmiin.
"Palatkaa New-Yorkiin."