Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti, pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan. Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.
Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui pian kunnioittavaksi ihailuksi.
Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään henkeään.
Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä. Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin palmusaliin.
Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.
"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.
Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei enää voinut nähdä häntä.
Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka tunsi lähemmin.
"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.
"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"