"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.
Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa, kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on vaarallinen mies.
Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen tunteettomuuteen.
"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka hän on?"
"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni, niin minä muserran hänet."
Parooni nauroi.
"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi. "Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. — Ymmärrän, että ette tunne häntä. Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten. Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä. Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns. Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä, kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."
Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.
"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.
Paroni nauroi.