VANHAN HYENAN ULVONTAA.
"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua. Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."
Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.
"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen tuntemattomaan?… Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni, yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."
Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.
"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka olivat synkät intohimosta ja vihasta.
Parooni kohautti ohuita olkapäitään.
"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan, epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."
Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä. Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa, olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.
Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut ääntäkään, jatkoi hän armottomasti: