He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.
"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt voi?"
"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en tapaa häntä usein."
"Minä luulin…"
"Mitä te luulitte?"
"En mitään."
"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö totta?"
"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut…"
"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä. Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut. Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia, että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä… Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua… Nyt olen yhtäkkiä saanut hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin niin kovin jotakin seikkailua — —"
"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa — eihän voi koskaan tietää."