— Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin takaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on iskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että molemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat juosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee murhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta heti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen erityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että sillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian selitettäväksi.
— Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.
Asbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.
— Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.
Hän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma oli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.
— Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista sadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.
— Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?
— Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli sadetakki, siksi minullakin.
Krag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan sadetakin ylleen hän sanoi:
— Kiitos, nyt minä lähden.