— Sitten sanon teille, sanoi Krag, — että jos lähipäivinä tunnette suuren vaaran uhkaavan, niin lähettäkää minulle sana.
Dagny ei vastannut. Hän vain nyökkäsi. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän kääntyi katsomaan, seurasiko Krag häntä.
KYMMENES LUKU.
Huuto.
Salapoliisi seisoi katsellen nuoren naisen jälkeen, kunnes hän katosi tien käänteeseen.
Sitten hän pudisti päätänsä ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan.
Tämä odottamaton tapaaminen oli yhtäkkiä täyttänyt hänen mielensä ajatuksilla. Ja jokin aavistus sanoi hänelle, ettei itse näytelmä ollut vielä päättynyt, vaan että yhä vielä, joka tunti, tapahtui jotakin.
Mikä oli saanut nuoren neidin lähtemään liikkeelle näin iltamyöhällä? Hän tuli ilmeisesti niityltä, mistä hänen isänsä oli löydetty. Miten oli selitettävissä tuo salaperäisyys, mihin hän verhoutui? Salapoliisi alkoi uskoa, ettei ollut päässyt vielä lähellekään asian ydintä. Kenties oli kohta edessä uusi ja suurempi arvoitus. Hän ei ollut tyytyväinen ystäväänsäkään, ratsumestariin, vaan hänestä tuntui, että tämä salasi häneltä jotakin. Ja muistellessaan nuoren neidin itkettyneitä kasvoja hän alkoi aavistaa, että jotakin kauheaa oli tapahtumaisillaan tai jo tapahtunut.
Hän kulki edelleen niitylle päin. Hämärä oli käynyt yhä tiheämmäksi, ja kaste laskeutui maahan. Ääriviivat häipyivät näkymättömiin, puut olivat kuin suuria varjoja. Yhtäkkiä hän jäi seisomaan polvittelevalle niittypolulle.
Hän ei ollut yksin tässä kamalassa paikassa! Tuolla matalien puiden alla, samassa paikassa, mistä eversti oli löydetty puolikuolleena, liikkui joku varjo. Se oli ihminen, mies.