Anna…koskisiko sinuun yhtään, jos minulle sattuisi jokin onnettomuus?
ANNA hiljaisesti, loistavin silmin.
Tietysti minuun koskisi…Kuinka saatat sellaista kysyäkään? —
Puristautuu yht'äkkiä koko ruumiillaan Kalsketta vasten. —
Intohimoisesti, tulisesti.
— Koskisiko…Jumalani! kuinka väritön ja laimea sana tuo koskisi…Se ei sano mitään…ei yhtään mitään! Käsitätköhän sinä osapuilleenkaan millaista voipi olla naisen rakkaus…? Ymmärtäneeköhän sitä täydellisesti yksikään mies…En luule…Koskisiko…Minä kuolisin sinun puolestasi! Niin juuri…Minä kuolisin sinun puolestasi! —
Pitkä äänettömyys. — Puhelin soi.
AARNE KALSKE rientää puhelimeen.
Esikunnan kansliassa!… Halloo!… mitä sanotte?… Suuri joukko haavoittuneita…Onko heitä paljonkin?… Räjähtävät kuulat…Kyllä koetamme…— Soittaa kiinni. — Annalle.
— Punaisen ristin sairaalaan on äskettäin tuotu suuri joukko haavottuneita rintamalta. Räjähtävät kuulat ovat repineet monet heistä aivan hirvittävästi…Nyt ne kysyvät, jos täältä voitaisiin lähettää joku auttamaan sitomisessa.