ANNA tuskallisesti.
Ah' hyvä jumala, kuinka hirveätä! — Ja kohtalomme… millainen se lienee heidän valloittaessaan tämän paikkakunnan?
AARNE KALSKE tyynesti.
Kohtalommeko…? Omasta kohtalostani kyllä olen selvillä. Voin vannoakin, että elämäni rata päättyy silloin kuin valkoiset saavat minut käsiinsä.
ANNA rajusti nyyhkien: epätoivoisesti ja intohimoisesti syleillen
Kalsketta.
Sinä et saa antautua heidän käsiinsä…et…et… Epäonnistukoon yrityksemme…tuhoutukoon kaikki muu… mutta sinä et saa joutua heidän käsiinsä!
AARNE KALSKE
Mutta Anna…
ANNA kuten edellä.
Ehkä olen mieletön…hupsu…mutta rakkauteni sinuun on tehnyt minut siksi. — Jumalani, kuinka onnellinen…niin äärettömän onnellinen olen ollut siitä asti kun sain varmuuden, että sinäkin rakastat minua. Tuo tietoisuus on tunkeutunut vereeni…koko elimistööni kuin huumaava, päihdyttävä viini…ja nyt…nyt… Vaipuu maahan polvilleen epätoivoisesti ja rajusti itkien.