— Ah, hyvä jumala, hän ei kuule minua…ei kuule minua…
LUUTNANTTI FREY sotilaille.
Viekää tyttö pois! — Sotilaat yrittävät temmata Annan erilleen Ruumiista, mutta hän on tarttunut lujalla, suonenvedontapaisella otteella ruumiin vaatteisiin.
ANNA yhä ruumiille.
Etkö sinä tunne minua? Minähän se olen, sinun oma tyttösi, joka huudan sinua…Herää jo, ja lähdetään pois tästä kamalasta paikasta…Oh, kuinka sinä olet veressä…Maltahan, minä pesen veren pois kasvoistasi. Sitten lähdemme! Tai minäkin jään tähän…tähän vierellesi…Sotilaat yrittävät temmata Annan pois. — Katsos noita kauheita verikätisiä miehiä, jotka yrittävät eroittaa meidät, mutta ethän sinä luovuta minua niille, ethän…Pidä lujasti kiinni, etteivät ne saa minua. Minä en tahdo mennä heidän mukanaan, en…en…tahdon jäädä tähän…sinun vierellesi.
LUUTNANTTI FREY sytyttäen hermostuneesti sikaarin.
Viekää hän nyt jo vihdoinkin!
ANNA syöksähtää nopeasti luutnantti Freyn luo ja tarttuu häneen lujalla, kiinteällä otteella. Hartaasti ja liikuttavasti.
Hyvä herra, ampukaa minutkin! Olkaa armollinen ja ampukaa minutkin! Me menemme yhdessä…hän ja minä…Jos ette minua pian ammu, jättää hän minut. — Ponnahtaa yhtäkkiä erilleen luutnantti Freystä kuin teräspontimen viskaamana, — Ah, katsokaahan käsiäni! Kuinka ne ovat veriset…ne ovat aivan punaiset verestä…Sitä valuu maahan asti…Nyt siitä on muodostunut kokonainen virta, ja itse te olette ylt'yleensä veren tahraama!
LUUTNANTTI FREY vie tahdottomalla hermostuneella liikkeellä kätensä takin taskuihin.