[69] Tätä myös tuo kuuluisa ja suuri Jumalan opettama Johan Gerhardi pyhissä Tutkistelemuksissansa perusteellisesti opettaa, esimerkiksi 2:ssa, 5:ssä ja muissa saman kauniin kirjan tutkistelemuksissa.
[70] Kirjantekijä tahtoo sanoa, että uskovainen sielu on tyytyväisin, tutkistellessansa Kristuksen Persoonan Korkeaa Jumaluutta ja Hänen äärettömän suurta autuuttansa, jonka Hänen voitollinen ylösnousemisensa ja taivaaseen astumisensa on tuottanut kaikille niille Aatamin lapsille, jotka sen uskoa tahtovat. Kaikkea tätä vakaasti ja alituisesti tutkimalla oppii uskovainen sielu paraiten tuntemaan, kuinka suuri synnin hirmuisuus on, ja mistä Hänen totinen vanhurskautensa ja pyhityksensä vuotaa; hän ei voi viis muuta kuin tulla yhä enemmin ja enemmin sisälliseen häpeään saatetuksi ja siten unohtaa ajatella, onko hän vähän, eli kauvas ennättänyt armon koettelemuksessa ja pyhityksessä; sitä vastoin kiittää ja ylistää hän, sydämmestänsä iloiten, Wapahtajaansa, eikä väsy ijankaiken katselemasta sitä korkeutta, syvyyttä, pituutta ja leveyttä, joka hänen vanhurskaudeksensa ja pyhyydeksensä pantu on, nimittäin siinä Kristuksen rakkaudessa, jota eivät kaikki kirkastetut pyhät, eivätkä enkelitkään voi käsittää (Ef. 3: 19; 1 Piet. 1: 12; Ilm.k. 5: 3, 5, y.m.).
[71] Nimittäin ensimmäiset tuntemiset j.n.e. Kirjantekijän tarkoitus on: mielellään tahdotaan parasta itsestänsä toivoa ja ajatella, että ollaan Jumalan lapsi; ja koska ei ole mitään, joka kysymykseen: olenko minä Jumalan lapsi, sydämmen pohjasta sanoo: olen, niin koetetaan vehkeillen aikaan saada petollista olen-vastausta, näin ajatellen: olen kaiketi Jumalan lapsi; minkätähden? Niin, silloin ja silloin olen minä tuntenut sitä ja sitä armon suloisuutta, sitä ja sitä sisällistä taipumusta miettiväisyyteen, nöyryyteen, armeliaisuuteen j.n.e. Mutta tämä on väärä päätös; sillä tosin taitaa kaikki tämä olla totta itsessänsä; mutta ei siitä seuraa kuitenkaan sitä, jota tahdotaan päättää. Ellei sinulla juuri nyt ole Jesusta Jumalanasi ja Herranasi, eli jos sinä et nyt Johanneksen kanssa makaa Kristuksen rinnoilla ja ellei sinulla siinä ole sisällistä lepoa, niin horjuu kaikki sinun toivosi.
[72] Kirjantekijä tarkoittaa, että uskotta ei mitenkään taida olla tekemistä sen ilkeän omanvanhurskauden kanssa, jonka ihminen valmistaa itsellensä teräväjärkisyydellänsä omalla hartaudellansa ja pyhyydellänsä, siinä tyhmässä luulossa, että hän niiden kautta taitaa Jumalan edessä koetuksen kestää; vaan uskolla on yksinänsä ja ainoasti Kristuksen kanssa alati tekemistä. Tästä muistuttaa meitä kauniisti vanhan suomal. virsikirjamme n:o 147 v. 7: "Kristus meitä ravitkoon, ja sielull' tarpeens' taritkoon, Eip' usko muita kärsi!"
[73] Kirjantekijä ei tässä suinkaan tarkoita vahingollista uskonnon välinpitämättömyyttä, vaan hän muistuttaa ainoastaan siitä, mitä apostoli Paavali (Room. 15: 1-7) opettaa ja me Uskontunnustuksessamme sanomme uskovamme: "Minä uskon pyhäin ihmisten yhteyden", eli niinkuin sama Uskontunnustuksemme muutamassa ruotsal. virsikirjan virressä n:o 147 v. 26 näin lausutaan: "Yhden Pyhän Seurakunnan ja kristittyin yhteyden uskon minä maailmassa olevan." Sen kansan, jota joka hetki vaivataan Kristuksen sanan ja opin tähden; Heillä on kaikilla yksi usko ja kaste; Kristukseen he panevat kaiken heidän toivonsa, Hän on yksinänsä heidän autuutensa.