Ja nyt he kaikki läksivät pihalle harjoittamaan. Tytöt menivät kuitenkin ensin pukemaan yllensä lyhyemmät hameet ja sill'aikaa pojat vähän puhdistivat polkupyöriä. Vuorotellen sitä sitte istuttiin näille, ajettiin vähän matkaa, kaaduttiin, ajettiin uudestaan ja kaaduttiin taas. Väinö ja Leeni olivat opettajina, auttoivat istumaan, taluttivat polkupyöriä ja antoivat hyviä neuvoja. Puolen tunnin perästä osasivatkin jo Arvi ja Elsa jotakuinkin varmasti ajaa, — Lauri oli jo kaupungissa, oppinut toveriensa polkupyörillä. Ester oli vähän ujo eikä niin vikkelä kuin Elsa, ja Aini taas tahtoi ensin antaa muiden oppia, — hän kyllä ennättäisi sittekin.
Tuomari ja hänen rouvansa seisoivat verannalla katsomassa kun nuoret nauraen ja iloiten harjoittivat tätä uutta urheilua. Teki tuomarinkin mieli vähän koettaa ja Väinö auttoi hänetkin polkupyörälle. Vaan tyttöjen nauru, kun hän heti noustuaan hyvin kömpelösti kaatui, sai hänet tällä kertaa luopumaan polkupyörähalustaan.
Hetken kuluttua kokoontui harjoittajien ympärille talon kaikki väki, joka palasi heinäniityltä. Tämä oli näille maalaisille jotakin ihan uutta ja polkupyöriä nyt tutkittiin ja ihailtiin kaikilta puolin. Nuoret tahtoivat näyttää taitonsa, ja vuorotellen he nyt läksivät ajamaan pitkin tietä minkä jaksoivat. Ukot ihmettelivät ja muijat seisoivat ihan hämmästyneinä. Poikien teki mieli heidänkin ruveta ajamaan, ja muutama vähän varakkaampi heistä alkoi jo tiedustella näiden pyörien hintaa. Vaan kun kuulivat sen nousevan paljoa suuremmaksi kuin koko heidän vuosipalkkansa, pudistivat he päätään.
Myöhään kesäiltaan asti nuoret tällä tavoin innostuneina harjoittelivat pihalla ja pitkin teitä, ja heidän iloiset äänensä kaikuivat kauas yli järven. Väinön ja erittäinkin Leenin reippaus ja iloisuus tarttui muihinkin, ja Lauri oli suuresti mielissään, — nyt hän kerrankin oli saanut tovereita, joiden kanssa hän voisi pitää oikein hauskaa. Leeni vasta Laurin mielestä oli tyttö! Aini oli aina niin totinen, Ester niin liian hieno ja Elsa taas niin kiusallinen. Ja Väinö oli myöskin aivan toista kuin tuo hiljainen Arvi.
Tätä ajatteli Lauri itsekseen seisoessaan siinä odottamassa, siksi kuin toiset palasivat polkupyörineen ja hänen vuoronsa taas tuli ajaa. Ei kukaan vielä ajatellutkaan väsymistä ja he olisivat siinä kyllä ajaneet vaikka kuinka kauan, ellei tuomarin rouvan ääni olisi kutsunut heitä sisään illalliselle.
— — — — Väinön ja Leenin kanssa oli kesä tullut Tuomarilaan kaikkine iloineen ja hauskuuksilleen. Ilmat olivat mitä ihanimmat, aamut loistavan kirkkaat ja illat niin vienon tyynet. Lehdiköt vihoittivat kauniimmillaan ja metsiköissä alkoivat marjat jo kypsyä. Talossa oltiin täydessä työssä. Heinänteko oli onnistunut hyvin, vilja vainioilla jo kellerti, ja kaikki työväki nautti kesäilmojen ja kesätöiden hauskuudesta.
Myöskin Tuomarilan nuoret olivat työssä mukana. Pari kertaa olivat oikein täydellä todella kaiken päivää olleet heinäniityllä. Ja kalastajia olivat he oikein mainioita. Joka ilta läksivät he vuorotellen verkkoja laskemaan, ja aikaisin seuraavalla aamulla toi aina joku heistä korin kaloja kyökkiin. Tämä olikin tarpeen, sillä näin keskellä kesää oli usein vaikea saada muuta ruokatavaraa hankituksi, Tuomarila kun sijaitsi vähän syrjässä. Tuomarin rouva sitte valmisti näitä kaloja niin monella vaihtelevalla tavalla kuin vaan keksi, ja Aini oli hänen apunaan näissä kyökkitoimissa. Sentähden hän ei joutanutkaan niin paljon seurustelemaan toisten kanssa järvellä ja metsissä, kun käytiin soutelemassa tai marjassa.
Tehtiin sitä kuitenkin nuorten kesken toisenlaistakin työtä. Muutama päivä, sen jälkeen kun olivat saapuneet Tuomarilaan, tuli Leeni kerran Laurin luo kirja kädessä. Jos he ehkä nyt alkaisivat tuota ikävää laskemista; hän oli valmistanut heille niin hauskan pienen lukutuvan. Ja hän vei Laurin alas rannalle, jossa lehdikkomajaan oli asettanut pienen pöydän ja sen viereen tuolia. Siinä hän nyt aikoi nauttia kesästä ja kauniista näköalasta, samassa kun hän laski noita ikäviä matematiikan esimerkkejä. Ei Laurin suinkaan tarvinnut siinä koko ajan olla mukana, hän vaan väliin tulisi näyttämään ja neuvomaan, niin kyllä Leeni sitte koettaisi tulla toimeen omin päin.
Ja Lauri alkoi selittää ja laski Leenille koko joukon esimerkkejä. Ne tuntuivat niin kovin helpoilta, kun Lauri ne laski, sillä hän ne selitti omalla yksinkertaisella tavallaan eikä tehnyt pitkiä teoreettisia selityksiä, joita Leeni koulussa ei koskaan ollut ymmärtänyt. Laskeminen alkoi käydä oikein hauskaksi ja niin he siinä istuivat pitkän ajan, ilman että Lauri ollenkaan ajattelikaan lähteä pois. He päättivät nyt joka päivä tällä tavoin laskea jonkun tunnin.
— Oi, jos sinä aina olisit minua auttamassa, sanoi Leeni kerran. Sinä osaat niin kovin hyvin selittää juuri sitä, mitä minä en ymmärrä.