Aini punastui. Hän ei koskaan ollut ajatellut itseänsä rouvana, ei koskaan muuna kuin oman kotinsa, ja äitinsä apuna. Vaan nyt avautui hänelle toinenkin tulevaisuuden mahdollisuus, — voisiko hän todellakin ajatella — — — —
— Tarvitaanhan siihen muutakin kuin vaan taloudellisia ominaisuuksia, väitti taas Arvi. Pitäähän vaimon voida olla miehensä apuna henkisessäkin suhteessa eikä vaan aineellisessa.
— Minä tässä olen voittaja sittekin, — katsokaa vaan, enkö minä päässyt ainakin kymmenen sekuntia ennen Lauria, — huusi samassa Leeni, joka vuorostaan oli ollut Laurin kanssa polkupyörällä ajamassa. He olivat olleet kauas aina tuohon kauniisen kuusimetsään saakka, jossa kasvoi niin monta harvinaista kukkaa. Niitä he olivat tutkineet ja sieltä sitte taittaneet itselleen oksia ja koristaneet polkupyöränsä, niin että näytti, ikäänkuin olisivat tulleet jostakin juhannusjuhlasta.
— Ainahan sinä tuollaisissa oletkin etevä, mihin vaan tarvitaan vikkelät jalat, nauroi Väinö. Jo pienenä sinä kiipesit puihin niinkuin pieni orava.
— Pieni orava sinä oletkin, tyttöseni, sanoi tuomari, joka samassa tuli ulos katsomaan, mitä siinä nuoret toimittivat. — Oikeinhan te istutte tässä parittain lintujen lailla, viserrätte kai iloisia lauluja. Niin, niin, lapset, visertäkää vaan, ei se kesä tässä maan kovin kauvan kestä.
IV.
Kesä oli kulunut loppuun ja Tuomarilassa valmistettiin kesävieraiden lähtöä. Vaatteita silitettiin, koreja ja matkalaukkuja tuotiin esille, ja Aini kantoi puhtaat, silitetyt vaatteet sylillisen toisensa perästä ylisiin ja auttoi tovereitaan niiden laittelemisessa. Nyt olivat vaan muutamat pikkukapineet, piirustuskirjat, kuivatut kukkasvihot y. m. sellaiset jälellä, — ne sitte viimeiseksi pistettiin matkalaukkuun. Kyökissä leivottiin lämpömäisiä, ja puutarhassa oltiin marjoja noukkimassa matkaeväiksi.
Päivällä oli oltu jäähyväisretkellä metsiin ja lehdikköihin ja illalla lähdettiin vielä kerran järvelle. Soudeltiin pitkin rantoja kaikkia tuttuja paikkoja katsomaan, poikettiin milloin mihinkin pieneen lahteen ja salmeen, vielä kerran niiden kauneutta ihailemaan. Vihdoin laskettiin maalle erääsen pieneen saareen, jossa kesän kuluessa oli vietetty niin monta hauskaa hetkeä. Siinä oli rannalla pieni koivikko, johon he kerran kesällä olivat turpeista laittaneet mukavia istuimia ja pienen pöydän. Tänne nyt istuttiin lepäämään kauniin kesäillan tyyneydessä.
— Koskahan tällä tavoin taas kaikki ollaan yhdessä? alkoi Elsa. Kuinka tämä kesä onkin oikein lennähtänyt loppuun!
— Niin, mutta hirveän hauska se on ollut, sen vaan tiedän, sanoi Leeni.
Minun tekisi mieli tulla tänne vaikka joka ikinen kesä.