Päivät kuluivat kuitenkin nopeasti monenmoisissa toimissa, ja kun hän iltasin laskeutui levolle, oli hän tavallisesti niin väsynyt, että uni hänet heti valtasi. Hän siis ei joutanut sen enempää antautumaan mielialojensa ja tunteittensa valtaan; joskus vaan, kun Laurilta tuli kirje Helsingistä, hän sitä lukiessaan ei voinut olla huokaamatta. Kuitenkaan hän ei koskaan lausunut vanhemmilleen pienintäkään tyytymättömyyden sanaa.
Vaan syksyn kuluessa, kun työt ja toimet alkoivat vähentyä ja olot Tuomarilassa tulivat hiljaisemmiksi, kasvoi yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne Ainissa yhä valtavammaksi. Hän oli muuttanut ylisiltä omaan pieneen huoneeseensa, ja tänne hän nyt järjesteli kaikki omat tavaransa. Kirjansa asetti hän hyllylle, järjesti kirjoituspöytänsä samaan tapaan kuin ennen kouluaikana, ja usein istui hän tässä yksin kaikkea tätä kaiholla katsellen.
Hän muisteli kouluaikaansa ja opettajiaan, joihin hän kaikella sydämellään oli ollut kiintynyt. Hän olisi niin mielellään tahtonut käydä koulua vielä monta vuotta, olisi tahtonut niin paljon vielä oppia. Opettajat olivat koulun loppuessa kehottaneet oppilaitaan laajentamaan tietojansa, tutkimaan yhä edelleen ja kehittämään sielunlahjojansa. Ja hän olikin hankkinut kaikenlaista kirjallisuutta, jota hän aikoi lukea.
Vaan ei se lukeminen oikein tahtonut näin yksinäisyydessä sujua ja sitä paitsi ei hän mielestään voinut istua kirjan ääressä, kun talo oli täynnä työtä ja useinkin tarvitsi hänen apuaan. Ehkä sitte myöhemmin talvella kävisi paremminkin, kun illat olivat pitkät ja syystoimet kaikki loppuneet.
Nyt tuli hänen ensin ajatella muita, sitten vasta itseään. Hän oli aikonut ruveta opettamaan talon torpparien lapsia, ja sentähden läksi hän eräänä sunnuntai-iltapäivänä heidän luokseen. Hän kulki mökistä mokkiin, torpparin muijat kiittivät nuorta neitiä, joka tahtoi heitä auttaa, ja Aini käski lasten tulemaan Tuomarilaan ensi pyhänä; siksi aikoi hän hankkia heille kirjat ja taulut. Tätä kuullessaan näyttivät lapset niin iloisilta, että Aini toivoi saavansa opetustuumastaan vielä paljonkin iloa. Täten hän nyt jollakin tavalla käyttäisi voimansa ja tietonsa muiden hyväksi, — ei hän uskaltanut sanoa isänmaan hyväksi, vaikka niin mielellään olisi tahtonut. Sillä juuri siihen olivat opettajat heitä nuoria kehottaneet ja siihen myöskin hänen halunsa paloi.
Eräänä iltana tuli Ainille postissa kirje Helsingistä, jossa ei ollut Laurin käsiala. Aini ei ollut kirjevaihdossa muuta kuin parin maaseutulaisen toverin kanssa, ja tämä oli sentähden aivan odottamaton kirje. Hän aukaisi sen, veri tunkeutui poskiin, — se oli Arvilta!
— Kuinka ystävällistä ja kohteliasta, sanoi tuomarin rouva. Niin, Arvi olikin aina ollut niin erittäin hieno poika.
Ainin kädet vapisivat Arvin kirjettä lukiessaan. Siinä oli ensin terveisiä ja ystävällisiä sanoja kaikille Tuomarilan asukkaille; vaan sitte oli siinä vielä erityisiä sanoja Ainille, Arvin sydämen ajatuksia, joita hän sanoi lausuvansa ystävälle, joka häntä ymmärsi. Ainin sydän sykki ilosta. Arvin ystävä, — niin, se hän tahtoi olla, se hän tunsi olevansa koko sydämensä pohjasta!
Kirjeen lopussa Arvi sitte kysyi Elsaa ja mitä Aini hänestä oli kuullut. Hän tiesi Elsan syntymäpäivän olevan näin syksyllä ja tahtoi mielellään tietää päivän. Sentähden hän pyysi Ainin siitä kirjoittamaan, sitte kun hän muutenkin kirjoitti hänelle, sillä hän toivoi Ainin hyvinkin pian vastaavan hänen kirjeesensä.
Aini kätki Arvin kirjeen suljettuun laatikkoon pyhimpien muistojensa joukkoon. Iltasin kun hän sitte laski levolle, otti hän aina kirjeen esille ja luki sen uudestaan.