— Mitä hauskaa se olisi, vastasi Leeni. Eihän kuumuus ole mitään niin erinomaisen suotavaa, — luulen, että se olisi hyvinkin esteeksi esimerkiksi polkupyöräajelulle. Ennen oleskelen minä omassa kylmässä maassani ja nautin talvella luistelemisesta ja hiihtoretkistä, — kaikesta tästä saa nyt Ester luopua.
— Mitä tässä nyt puhutte talvesta, kun ollaan keskellä kauniinta kesää, sanoi Elsa katsellen ihastuksella ympärilleen. Hän ei ollut koskaan oleskellut saaristossa, ja sen vaihteleva luonto kalliosine saarineen tai viheriöitsevine rantoineen vaikutti elävästi hänen mieleensä.
— Mutta katsokaa toki noin komeata huvilaa, huudahti samassa Lauri, joka ensiksi oli huomannut huvilan tornien vilahtavan puiden väliltä. Tuollaisen aijon minäkin kerran itselleni rakentaa johonkin tänne saaristoon aavan meren rannalle. — Näissä lahdissa mahtanee löytyä mainioita kalapaikkoja, lisäsi hän sitte ja katseli tutkien ympäröiviä vesiä.
Laiva kulki nyt pientä salmea suoraan rantaan, jossa eversti Eek'in huvila sijaitsi. Molemmin puolin rantasiltaa oli asetettu lippuja ja niiden väliin köynnöksiä, jotka muodostivat ikäänkuin kunniaportin. Itse huvila oli myöskin köynnöksillä koristettu, ja sisäänkäytävään oli ripustettu kukkasista sidottu lyyry, — sen oli Ester päivän kunniaksi sinne toimittanut. — — — — —
Tuli ilta saaristossa niin täynnä iloa ja onnea, ettei Arvilla ja Esterillä koskaan sitä ennen. Arvi oli isäntänä ja Ester emäntänä, — vanhemmat kulkivat vaan tyytyväisinä katsellen nuorten iloa. Pöydille oli asetettu koreja täynnä kaikenlaisia hedelmiä, joita eversti oli tuonut mukanaan ulkomailta, ja muitakin herkkuja tarjottiin leikkien ja tanssien välillä. Everstin rouva soitti itse tanssin toisensa perästä. Kaikista tuntui niin erinomaisen lystiltä pyöriä täällä avarassa, suuressa salissa, jonka ikkunoista viileä kevätilma virtaili sisään. Ja sitte illallinen ulkona verannalla taikalyhtyjen loisteessa ja meri siinä edessä niin punertavan kirkkaana ilta-auringon hohteessa! Oli ikäänkuin juhla tuolla ulkona, ja juhla oli myöskin nuorten mielessä.
Eräs tovereista esitti maljan ylioppilaslakille ja erittäinkin Arvin, ja tämä vastasi lämpimin sanoin. Hän puhui ylioppilaan pyhistä velvollisuuksista mikäli hän ne oli käsittänyt, puhui valosta ja vapaudesta, kansasta ja isänmaasta. Hän lausui kiitoksensa koululle ja kodille, vanhemmille, opettajille ja tovereille. Ja vihdoin kiitti hän myöskin pientä ystäväpiiriä Tuomarilan kesäpäiviltä, jonka suojassa hän viime aikoina oli kehittynyt ja jossa niin sanoakseen hänen elämänsä kevätaurinko oli noussut.
Kaikki olivat liikutetut, ja kun hän lopetettuaan läheni vanhempiansa, syleilivät he häntä sydämellisesti.
— Mistä oletkin oppinut tuolla tavalla puhumaan, poikaseni? kysyi eversti häneltä. Sehän oli paljon parempi kuin mitä isäsi ennen muinoin nuoruudessaan osasi puhua, vaikka hänkin oli tunnettu kauniista sanoistaan.
Sillä välin olivat toiset pojat vetäytyneet vähän syrjään miettimään puhetta myöskin Esterille. Tämä oli koko illan ahkerasti pitänyt huolta siitä, että tovereilla kaikin puolin olisi hauska.
Ester oli talven kuluessa kasvanut vieläkin pitemmäksi ja oli ainakin vanhempien mielestä käynyt niin kalpeaksi. Vaan tänä iltana oli hänellä kuitenkin punaa poskillaan ja oli niin erittäin kaunis hienossa parisilaisessa puvussaan. Toverit ihailivat hänen arvokasta, hienoa käytöstään, — oli aivan kuin olisi hän jo kauan aikaa ollut mainio taiteilija, arveli Leeni.