Väinö oli kuullut Esterin ulkomaille lähdöstä syvällä surulla. Tulisiko hän nyt kadottamaan Esterin? Tulisiko tämä kaiken sen rinnalla, jota hän siellä ulkomailla saisi nähdä, unohtamaan kotimaansa, hänet ja kaikki mitä heillä tähän saakka oli ollut yhteistä? Ja saisiko hän tämän jälkeen enää koskaan olla hänen uskottunsa, hänen ystävänsä? Ester tulisi jäämään sinne pitkäksi ajaksi, hän ehk'ei enään tuntisikaan Väinöä, kun sitte kerran tulee takaisin.
Vaan yht'äkkiä nousi toivo taas hänen rintaansa. Vuoden perästä oli hänkin ylioppilas, ja isä oli luvannut, että hän silloin saisi hänen kanssaan lähteä ulkomaille, kun hän itse aikoi kauppa-asioissa matkustaa sinne. Ehkä hän samalla pääsisi Italiaankin ja tapaisi Esterin siellä! Ehkä hän tämän kanssa yhdessä saisi kulkea siellä omin silmin näkemässä kaikkea, mitä he täällä ainoastaan kuvissa olivat ihailleet! Ja sillaikaa kun hän tätä odotti, niin Ester ehkä joskus kirjoittaisi hänelle sieltä, — hän aikoi sitä tänä iltana Esteriltä pyytää. Ja hän kyllä puolestaan muistuttaisi Esteriä kotimaasta ja heidän yhteisistä riennoistaan.
Näiden iloisten ajatusten valtaamana rauhoittui hänen mielensä taas, pienessä puheessa, jonka hän kaikkien toverien puolesta nyt piti Esterille, puhkesi hänen sydämensä tunteet ilmi toivorikkaihin sanoihin.
Ja kun sitte vihdoin eversti itse piti nuorille puoleksi leikillisen puheen, kohosi mieliala korkeimmilleen. Päivän sankarit, nuoret ylioppilaat, kannettiin riemuiten ympäri salia, ja yhteisellä laululla päätettiin vihdoin iloinen juhla.
Myöhään illalla läksivät sitte useimmat vieraat laivalla takaisin, vieläkin muutaman jäähyväislaulun kaikuessa. Toiset jäivät vielä huvilaan, aikoen vasta seuraavana päivänä palata kaupunkiin. Nuorilla ei vielä ollut halua levolle, vaan Arvin johdolla läksivät he toiselle puolen saarta rannalle, jonka korkeilta kallioilta näköala oli laajin.
Mahtava olikin kuva, joka kesäyön kirkkaudessa levittihe heidän silmiensä eteen. Länteenpäin avautui meri suurena ja avarana, vielä äsken laskeneen auringon punertamana. Toisella puolella näkyi saaria tuhansittain, muutamat paljaina ja kallioisina, toiset taas alkavan kesän vaaleassa puvussa.
Nuoret seisoivat hetkisen ääneti. Vaan sitte istautuivat he sinne tänne kallioille.
Aini oli joutunut Arvin ja Elsan seuraan.
— Täällä olen kasvanut, täällä ovat nuoruuteni kaikki loistavat ajatukset ja ihanat unelmat heränneet, alkoi Arvi puhua. Nyt alkaa uusi aika elämässäni, jolloin nämä kaikki ovat toteutettavat, — vaan en vielä oikein tiedä millä tavalla. Olen kaiken aikani aikonut tiedemieheksi.
— Voithan sinä juuri sillä alalla saavuttaa jotakin suurta, vastasi Elsa. Vaan tiedän, että tahdot jotain muutakin kuin suuruutta ja tiedemiehen kunniaa.