— Olen varma siitä, — ja tahdon sinua auttaa, Arvi, kaikessa elämäntyössäsi, sanoi Elsa hiljaa.
Aini huomasi hellän vivahduksen Elsan äänessä ja katsoi ylös. Siinä istui kalliolla Elsa hehkuvin poskin ja silmät niin loistavan kirkkaina. Ja hänen vieressään istui Arvi, täynnä hellyyttä katsellen häneen. Hän oli ottanut lakin pois päästään ja laskenut sen Elsan syliin. Ja Aini kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan:
— Täällä on minulla kaikki, isänmaani, valkolakkini ja lemmittyni, —
Elsa, kuinka rikkaita ja onnellisia me olemme!
Aini kääntyi pois. Hän ei tahtonut nähdä eikä kuulla enempää. Hänen sydämeensä koski niin katkerasti —, niinkuin kerran ennen Elsan luona, kun oli nähnyt Arvin kirjeet.
Siinä he istuivat, nuo kaksi, niin onnellisina, niin rikkaina, ja hänen täytyi tässä kärsiä ja taistella päästäksensä voittoon ja onneen, — tehdä työtä ihan yksin, ilman rakasta ystävätä. — — — — Oi, miksikä hän ei ollut saanut osakseen kaikkea tuota onnea, Arvin rakkautta, — hän olisi voinut Arvia rakastaa niin syvästi, ettei Elsa konsanaan — — — —
Vaan yhtäkkiä hän pysähtyi. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Mitä olikaan tämä? Oliko se uudestaan herännyt, tuo tunne, jonka hän jo aikoja sitte oli kuolemaan tuominnut, jota vastaan hän koko tämän vuoden kaikella voimallaan oli taistellut ja jonka jo oli luullut voittaneensa?
Oliko hänellä todellakin syytä kateuteen ja katkeruuteen? Oliko hän yksin, ilman ystävätä, hänellä kun oli Jumala, koti, vanhemmat, Lauri ja kaikki nuo pienet koululapsensa, jotka häntä rakastivat? Arvi ja Elsa olivat rikkaat ja onnelliset, — oliko hän sitte köyhä ja onneton? Hän, jolla oli koko elämä rikkaana edessään, joka oli asettanut itselleen elämäntarkoituksen niin suuren ja valoisan! Hän, jolla oli niin paljon, jota hän rakasti ja jonka edestä hänen tuli elää! Ja valkolakki lyyryineen, joka hänelle korvaisi kaiken muun onnen, joka elämässä ehk'ei ollut hänelle suotu.
Kuinka hän voisikaan kadehtia Elsan onnea, kuinka hän ei koko sydämestään soisi Arville hänen nuorta, herttaista morsiantaan? Ei, hän tahtoi ilman katkeruutta luopua kaikesta; hän tahtoi heille ja heidän rakkaudelleen rukoilla Jumalan siunausta, — rakkaalle Elsa-serkulle ja Arville, josta hän kerran oli pitänyt enemmän kuin muista — — — — — — —
Kun Aini ja Elsa sitte olivat päässeet pieneen makuuhuoneesensa ja Aini istautunut avonaisen ikkunan ääreen, kävi yhtäkkiä Elsa hänen luokseen, laskeutui polvilleen Ainin viereen ja painoi päänsä hänen syliinsä.