— Lähde nyt levolle, Elsa, sanoi hän ja laski Arvin lakin pöydälle. Päivä jo kohta koittaa, luulen auringon jo nousevan. Minä tässä vielä vähän aikaa istun, siksikuin uni sinut syliinsä sulkee, Elsa kulta. — — — — —
Aini jäi vielä hetkeksi avonaisen ikkunan ääreen, sillä välin kun Elsa pian oli vaipunut rauhalliseen uneen, — kaiken uuden onnensa jälkeen. Hän katseli yli meren ja kallioiden, jotka äsken olivat nähneet hänen tuskansa, hänen taistelunsa.
Oliko hän voittanut?
Hän laski kätensä ristiin ja rukoili. Tämä oli ollut viimeinen kerta, jolloin hän oli antanut tuon entisen katkeruuden valloittaa sydämensä. — — — —
Siinä nousi aurinko, suurena ja loistavana, kirkastaen koko ympäröivän seudun ja luoden säteensä ikkunasta suoraan pöydälle, jossa Arvin lakki oli. Ne leikkivät sen hienossa valkovaatteessa, kimaltelivat kultaisessa lyyryssä.
Aini katseli auringon kirkastamaa luontoa, katseli valkolakkia.
Ja hänen sydämeen nousi uusi elämäninto, — siinähän oli hänellä koko maailma edessään, rikkaana ja valoisana nousevan auringon loisteessa.