Herrat kääntyivät jo takaisin.
»Nyt sinä lähdet. Minä kulen jonkun matkaa jälessä, niin että tiedän sinun menevän kotia. Hyvästi nyt! Kyllä asiat korjautuvat vielä paremmiksi. Hävettää se, sen minä ymmärrän, vaan ei auta. Täytyy kärsiä!»
Mari työnsi Elsaa lähtemään ja itse kääntyi toisaalle päin. Mutta kun
Elsa tuli kaupunkiin, näki hän Marin tulevan jonkun matkaa jälessä.
Koti-ikkunan ohi tullessaan näki hän siellä pari henkilöä, toisen istuvan ja toisen liikkuvan. Ei ehtinyt nähdä ketä ne olivat, vaan sen huomasi, että äiti ei ollut kumpikaan. Sydänalassa jysähti ja hänen piti jäädä seisomaan aitaa vasten, kun alkoi kaikki pyöriä silmissä. Kun hän siitä tointui, tuntui jotakin kauhean aavistuksen sekaista mielessä, ja pyörrytti uudelleen. Hän ei päässyt liikkeelle siitä, sillä kun yritti lähtemään, rupesi kaikki pyörimään.
Latun emäntä ja Liisa olivat sisällä Viion lesken luona, jonka olivat toimittaneet makuulle ja virkistäneet häntä lääkkeillä ja muilla keinoin. Hän olikin nyt täysin tointunut ja puheli heikolla äänellä rauhallisesti ja tyynesti.
»Minulle on nyt kaikki selvää. Minun olisi se pitänyt huomata jo aikoja ennen monista monituisista seikoista. Vaan kun mitään sellaista en ole epäillytkään, ei koskaan vähintäkään mieleeni tullut! En vuosiin enää ole pienintäkään huolta siitä tuntenut. Ainoa mitä olen ajatellut, on ollut se, että olen turhana pitänyt ne huolet, joita ennen tunsin, ja kuin tietämättäni iloinnut, että murheeni olivat turhia olleet. Aivan aavistamatonta tämä oli, se oli kuin salama pilvettömältä taivaalta.» Ja hän kertoi miten hän oli selittänyt toisiksi kaikki seikat, jotka nyt osoittivat asian oikean tilan.
Latun emäntä kuunteli vesissä silmin ja Liisa kulki levottomana edestakaisin lattialla itkien vyöliinaansa ja koettaen hillitä läikkyvää mieltään.
»Mene nyt, Liisa, ja hae hänet. Siinä tilassa voi hän tehdä mitä hyvänsä, jossa ei aina ole oikein järillään muutenkaan, saati sitten näin ollen, jolloin arvatenkin elämä on synkkää synkempi», käski Latun emäntä Liisaa.
»Täällähän sinä olet!» sanoi Liisa Elsalle ystävällisellä äänellä ja koetti pidättää itkuaan, joka uudelleen pyrki esiin, kun hän näki Elsan seisovan aitaa vasten niin surkastuneena ja muuttuneena kuin olisi haudasta noussut.
Elsa oikasihe ja ylpeällä ryhdillä lähti kävelemään sisään. Kun hän tuli ovesta sisään, jäi hän kuin kivettyneenä seisomaan oven suuhun ja omituisella katseella tuijotti äitiin, joka makasi sängyssä.