»Oletteko nähneet mussaketta?» sanoi Elsa lapsen kielellä tuoden Yrjön pöydän luo toisten nähtäväksi.
»Hella Jeetus sitä pientä tollaketta!» sanoi Liisa, ja kaikki naurusuin ja kiiltävin silmin katselivat lasta, joka silmät suurina tapaili katseellaan lamppua ja niskat kenossa ja käsillään huiskien ryntäili sylissä.
»Mummon kultakipene!»
»Kummin ressukka!»
He kaikki säikähtivät, kun joku samassa kiskasi ovea raolleen, mistä sitten näkyi pitkä miehen turjake, aivan kuin aave. He tunsivat Vimpariksi, kun hän sisään vääntäysi kumartuen matalassa ovessa, vaan sydän löi kaikilla vielä kiivaasti ja pahalle tuntuva tunne kiersi rinnassa.
»Vimpariko se on? Minä vähän säpsähdin», sanoi Viion leski ja lisäsi: »meillä kun ei käy miehiä».
»Minä sivumennessäni ajattelin, että pistäynpä täällä nyt», sanoi Vimpari laskien nuorassa roikkuvan suuren leipäpinkan lattialle ja katseli itselleen istuinta. »Minähän en ole täällä käynyt sitten kuin sen yhden kerran rahan lainuussa. Ei ole sopinut sitä maksaa vielä, vaan nyt sopisi… Kyllä se on Viioska niin, että kun sitä uskoo, niin ei tosi hätää tule. Kuulkaahan…» Vimpari lähti istumaan likemmäksi Viion leskeä.
»Tehän olette humalassa, Vimpari!» sanoi Liisa äkäisesti.
»No, no Liisa! Ei vihaa, ei eripuraisuutta, se on turhuus ja hengen vaiva… Kuulkaa, lapset… Kenenkä piltti tuo on?» viittasi Vimpari Elsan poikaa, joka käsillään huitoi kätkyessään.
»Omani on!» sanoi Liisa.