Elsa sanoi vain:
»Antakaa, äiti, anteeksi.»
Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan mieliksi: ottaa Tuiran.
Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi sanoiksi:
»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla on siihen syytä!»
Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.
»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata väsyneenä.
Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.
»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.»
Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.