»Eikö Tuira ole tullutkaan?»
»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti.
Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.
Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli molemmilla vastauksena.
Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.
Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui uhkamielisiä ajatuksia.
Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle rakkauttaan.
Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:
»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!»
Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.