Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai kuollutko oli.
Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.
»Lukekaa… Jeesus… lapsia… syliinsä…»
Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten alas ja henki pusertautui pois korinalla.
Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:
»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään häiritse…»
Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi seisonut!
»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien onni tänäkin päivänä.»
Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.
Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.