Mari ei virkkanut sanaakaan, vaan ajatteli, että hänestä on kaikki huonontunut. Silloin kun pienenä juoksentelivat, oli niin kotoista ja herttaista. Kadut nurmikkona, pienet talot kaikki kuin koteja. Päiväkin paistoi kirkkaammin.
Hän itki yhä enemmän, muistellen kultaista lapsuutta, jolloin kaikki oli puhdasta, kirkasta. Elämä oli kuin enkeleillä. Hän muisti kuopat ja röykkeliköt tässä, missä nyt oli tämä rautatielaitos, muisti pellot tuolla edempänä, joitten ojissa juoksivat, metsät kivineen, Karjansillan kauneuksineen, hiekkatöyräät pensaineen, puineen ja tuhansine leikkeineen. Hän eli nyt sitä aikaa ja leikki nyt leikit uudelleen — hautajaiset, enkelisillä hypyt, kuninkaan pojan morsiamet ja kamuut…
Vahtimies siirtyi ulos vaunun portaille katselemaan. Väkeä tuli tavattomasti asemalle. Näytti, että jotakin erinomaisempaa on tulossa. Rouvia kokoontui enimmäkseen ja kaikki olivat hyvin toimessaan, liikkuivat ja puhelivat. Pastori Vimpari näkyi olleen se odotettu, sillä hänet kaikki keskelleen saartivat, kun hän saapui.
Hän pyöri ja kääntyi alinomaa kätellen ja puhellen sanan kullekin ja häntä hyväiltiin ja taputeltiin, joihin hän vastasi hymyllä ja rakkauden katseella.
He asettuivat hiljaisiksi kaikki, kun ensikertaa soitettua kajahti köörin säveleet jotakin kaunista hengellistä laulua. Sen vaiettua tuli jäähyväiset, jolloin kyynelsilmin ja monin sanoin pudistivat rouvat pastorin kättä ja jäivät sitten kyyneliään kokoomaan nenäliinoihin, joista ilmaan lemahti hyvä tuoksu.
Autettuaan kukitetun rouvansa vaunun sillalle kohotti pastori hattuaan huutaen:
»Jumalan armon haltuun, rakkaat ystäväni!»
Nenäliinat huiskuivat, jotta aseman edustalla oleva väkijoukko peittyi valkoisiin. Kööri aloitti virren:
»Sun haltuus, rakas isäni»…
Aseman kello soi ja päättyi kolmella lyönnillä, kuului sirisevä pillin vihellys ja veturin hihkaseva huuto. Virren sävelten kaikuessa ja nenäliinojen yhä kiihkoisemmin huiskuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle…