Kaipuuta mieli täynnä katseli hän illalla asemalle päin junan tullessa.
Tuntui katkeralle ja toivottomalle.
»Auta Sinä Jumala häntä, jos voimansa ovat heikot, ja heikothan meidän ihmisten voimat ovat. Hän on kuin hukkuva, joka ilman apua vaipuu…»
Synkällä, alakuloisella mielellä istahti hän kopperon kynnykselle. Tuntui kuin olisi hän puhunut mahdottomuuksia. Eihän ollut mikään apu mahdollinen, sortuminen, sortuminen aina vain syvemmälle, sehän oli menona. Tuntui kuin Jumalakin olisi ollut neuvoton ja kykenemätön niinkuin lääkäri kuolevan vuoteen ääressä.
Hänen istuessaan siinä allapäin tulivat Latun emäntä ja Liisa, molemmat hyvin omituisen näköisinä. Liisa hymyili ensin niin merkillisesti, vaan sitten rupesi itkemään.
»Tämä elämä käy sellaiseksi, että minä alan epäillä jo itseäni», sanoi Viion leski. »Hymyilyä ja kyyneleitä, synkkyyttä, toivottomuutta ja toivon iloisia välähdyksiä ja taas toivottomuutta. Joka päivä on tällaista.»
»Niin, Viioska rakas», sanoi Latun emäntä, »niin se on meidän elämämme.
Ei tikka kirjava, vaan ihmisen elämä kirjava.»
Kuului kärryn jyrinää ja Viion leski meni avaamaan häkkiä kaupungista päin tulevalle hevoselle. Samassa avauksessa meni muuan herra ja nainen kävellen. Hän katseli naista aivan kuin tunteakseen ja silmäsi vielä jälkeenkin. Nainen oli sitäpaitsi omituisen näköinen, hattu päässä, vaan talonpoikainen naama, ja muuten koreasti puettu, että näytti oudolta ja silmäänpistävältä. Viion leski katsoi ja katsoi ja silmäsi sitten Liisaan kysyäkseen tunsiko Liisa tuota naista.
Liisa katseli suurin silmin vuoroon äitiään, vuoroon Viion leskeä ja noita meneviä, löi sitten kämmeniä yhteen ja lausui kummastuksissaan:
»Vimparin Kristiina!»
Toiset kertasivat nimen hämmästyksissään ja aivan kuin epäillen. Liisa purskahti nauramaan.