Hän ei uskaltanut seuraavana iltana lähteä kävelemään, kun peloitti että ei tapaa kuitenkaan Joria. Kun ei mennyt, niin voi hän ajatella, että Jori on silloilla, ja se tuntui helpottavalle ja hauskalle. Mutta kun hän kotia päin astui, syöksyi äkkiä hänen ohitsensa vähän matkaa Jorin koira, Kastor. Se pyörähti takaisin ja rupesi hyväillen kiemurtelemaan Elsan edessä. Elsa vavahti, sydän rupesi lyömään kiivaasti ja rintaa ahdisti omituinen tunne: hätä ja mielihyvä. Hän kääntyi katsahtamaan taakseen ja sieltä Jori tulikin.
»Kauanhan te viivyittekin. Minä luulin, että te…»
»Te?» keskeytti Jori Elsan puheen.
»Sinä», sanoi Elsa ja punastui.
»No mitä sinä minusta luulit?»
Elsa oli vähän aikaa vaiti, katsoi sitten Joria nauraen silmiin ja sanoi:
»Minä luulin vain sinua teiksi.»
Puhe katkesi molemmilta vähäksi aikaa siihen, eikä se tahtonut viritä oikein sittenkään. Jori oli hyvin vakava ja harvasanainen ja Elsaa kangerti sinutteleminen, jota koetti kiertääkin, vaan se tuntui vielä kankeammalta. He kulkivat sitä katua suoraan aikeetta ja määrättä. Vaan kun tulivat maantien suuhun, johon katu päättyi, esitti Elsa, että lähtisivät hautuumaalle, joka oli heti kaupungin laidassa ja maantien vieressä.
»Siellä on jo siivottu ja laitettu, ja on jo kaunista», selitti Elsa.
Joria ei haluttanut. Hän sanoi jotakin, että ehtiihän siellä vielä olla.