NEITI SALMELA. Se on minulle tuttu. Olen sen koulun käynyt.
HILLERI (äänettömyyden jälkeen). Vähimmällä puuhalla ja vähimmällä pettymyksellä pääsette siten, että minä otan sen kirjoituksen syykseni.
NEITI SALMELA (kiivastuen). Hilleri! Luuletteko, että Hurmerinta on raukka? Vai ettekö ymmärrä, että se olisi kurja keino! En olisi odottanut teidän tuollaista ajattelevankaan saati sitten lausuvan julki.—Me emme enään puhele!
HILLERI (nousee). No niin. Ministeerinne saa siis mennä?
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Minä kasasin kaikki kiireimmittäin.
Olisiko Hillerillä aikaa viedä minun tavarani seurahuoneelle?
HILLERI. On kyllä, herra toimittaja.
NEITI SALMELA. Hyvästi, Armas! (Menossa eteiseen.)
HURMERINTA. Me tavataan sitten jolloinkin jossakin.
NEITI SALMELA. Ja silloin jotakin kuuluu! (Rientää eteiseen.)
HURMERINTA. Niin se nyt kävi, Hilleri. Lyhyeen loppui ilo.