KANTTORI. Keskiviikko.—Minä tulen siis huomenna kello 12.
ROUVA DANELL. Herra—herra—(osoittaa Hurmerinnan kamariin) tämä herra on pyytänyt saada tulla.
KANTTORI (hämmästyen). Herra Hurmerintako? (Masentuneena). Minä olen luullut, että te rakastatte minua.
ROUVA DANELL. Hyvä kanttori, kyllä minä rakastan teitäkin. Te olette kaunis. Mutta herra Hurmerinta on—minä en tiedä mitä hänessä on, josta minä pidän niin hirveästi.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell. Hyvästi. Me emme enää näe toisiamme.
ROUVA DANELL. Minne te matkustatte?
KANTTORI. Se on sama vaikka koskeen!
ROUVA DANELL. Fyi kanttori! Ei saa niin sanoa. Se on synti!
KANTTORI. Te ette käsitä miten jalosti ja ylevästi teitä rakastan, miten teitä rakastan puhtaasti ja kauniisti niinkuin rakastavat ainoastaan metsän lintuset, jotka meitä tervehtivät sävelillään jo varhain kesäaamuisin, auringon vasta ruskottaissa, jos satumme silloin heräämään.
ROUVA DANELL (pyyhkii kyyneleitä). Ei sitä tiedä vielä, rakastaako
Hurmerinta minua.