HILLERI (tulee eteisestä ja pysähtyy haistellen, huomaa rouva Danellin laukun, menee kurkistelemaan ja nostaa irtonaisia seteleitä. Pudistaa päätään.) Täkykaloja! (Ottaa laukusta kauniin kirjekuoren.) Hurmerinnalle. Vai toisen apajalle sinä. (Ottaa avonaisesta kirjekuoresta 500-markkasen, kääntyy selin yleisöön ja kuin kaukaa katsellen levittää 500-markkasen, jonka sisässä on rouva Danellin valokuva). Valokuva ja viidensadanmarkan raamit! (Valitsee lattialta olevista korteista ja vaihtaa sen valokuvaan.) Tämä on onnistuneempi! Ristirouva! (Pistää kuoreen, panee laukkuun ja yrittää pormestarin kamariin.)
KANTTORI (tulee eteisestä). Tiedätkö, Hilleri, onko herra Hurmerinta kotona?
HILLERI. Ei ole, äsken tuli minua vastaan, mihin lie mennyt. Eikä pormestarikaan ole kotona, ja pormestarinnalla on, tiedän minä, erittäin kiire, ja minulla on kiire.
KANTTORI. Minusta tuntuu, että rouva Danell on täällä?
HILLERI. Niin minustakin. (Menee pormestarin kamariin.)
ROUVA DANELL (tulee Hurmerinnan kamarista). Hyvää päivää, kanttori.
KANTTORI (hämmästyen itsekseen). Ei enää mustissa! (Lyö otsaansa.) Kuinka minä olen niin erehtynyt päivästä? Rouva Danell! (Ottaa taskustaan paperin, jota silmää, asettuu seisomaan puhujan asentoon pidellen toisella kädellä tuolista, toinen käsi, jossa on paperi, selän takana.) Rouva Danell! Kun ensimäinen ihminen kulki paratiisin lemuavissa lehdoissa, yksin, ilman kumppania, ilman toveria, jolle olisi voinut ilmaista ihastuksensa—ihastuksen, jota tunnemme katsellessamme luontoa, niin humisevassa metsässä kuin rannalla tyynen lammin, jonka pinnalle laskeva aurinko kultaisen sillan luo. Eikö synny meissä silloin selittämättömiä tunteita—tunteita, joita ei selittää voi? Näistä tunteista voimakkain, jaloin, voimmepa sanoa ylevin on— rakkaus. Rouva Danell! Ottakaa vastaan minun rakkauteni.
ROUVA DANELL. Minun suruvuoteni päättyy vasta 24 päivänä, huomenna.
KANTTORI. No sitähän minäkin, että vasta huomenna se on 24:s.
ROUVA DANELL. Keskiviikkohan meillä on tänään?