KANTTORI. Minä en sitä enää tarvitsekaan. Minä menen ja kirjoitan uuden ja oikein kauniin, niin ideaalisen, ettet sinä koskaan voi niin ideaalisesti puhua. (Menee.)
HURMERINTA jää katsomaan kanttorin jälkeen.
ROUVA DANELL (katseltuaan itseään kuvastimessa). Hyvää päivää!
HURMERINTA (kääntyy, huomaavasti). Oo, rouva Danell! Anteeksi, minä en huomannutkaan. Hyvää päivää! (Kättelee.)
ROUVA DANELL. Minä nyt tulin tuomaan teille sen, mitä pyysitte.—(Ottaa laukustaan, jonka avaa Hurmerinnan silmien edessä, kirjekuoren ja antaa Hurmerinnalle.)
HURMERINTA (kummastuksissaan ottaa kuoresta rahan ja hämmästyy). Mitä!
ROUVA DANELL. Muistinko väärin? Viisisataa te sanoitte, vai olenko muistanut väärin? Pyysittekö enemmän?
HURMERINTA. Niin, en. Viisisataa. Te olette äärettömän jalomielinen. Minä en löydä sanoja kiitollisuuteni ilmaisemiseksi. (Rientää kamariinsa ja hetken kuluttua palaa tuoden kirjan.) Minä olen saanut teiltä luvan tulla luoksenne, ja pidättäen itselleni edelleenkin tämän suloisen oikeuden, tässä hätäyksissäni vähäiseksikään merkiksi tulvehtivasta kiitollisuuteni tunteesta, pyydän antaa teille sen, mitä minulla on parasta.
ROUVA DANELL (ottaa kirjan). Mikä tällä on hintana? (Istuu katselemaan.)
HURMERINTA. Kolme ja viisikymmentä.