NEITI SALMELA. Niin! Ja se on pitkin katuja vain samallaista. Ihmiset seisovat ryhmissä, lapset istuvat seinävierillä pää päässä kiinni ja kuuntelevat, kun joku niistä lukee.
HURMERINTA. Kuule tuota hälinää! (Menee silmäämään ikkunasta ja peräytyy takaisin.) Kirjapainon edusta on mustanaan väkeä!
NEITI SALMELA. Siellä minun tullessani faktori, vai mikä lie ollut, möi ikkunasta lehtiä ja huusi sitten, ettei ole enää ainoatakaan.
HURMERINTA. Mutta ne nauravat vain, eikö niin?
NEITI SALMELA. Nauravat, nauravat, nauravat.—Armas! Kun minä eilen, noustessani tuohon ikkunaan, huomautin: muista, että olet kuningas, niin tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon, että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni, melkein joka rivillä.
HURMERINTA. Sinäkin?
NEITI SALMELA. Niin. Näin pelkuruuteni, saamattomuuteni, tyhmyyteni.
Minä olisin voinut ja minun olisi pitänyt olla aivan toinen ihminen.
HURMERINTA. Mutta kuule sinä tuota naurua!
NEITI SALMELA. Se kasvaa, paisuu! Olet onnellinen kuningas.
HURMERINTA. Ja sinä kuningatar. (Hyväilee.)