—Stiiknafuulia!
—Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.
Selittävämmin, mutta samalla kuin ihmetellen, kun äiti ei jo kerralla ymmärrä, vakuutti Iikka:
—Oikea stiiknafuulia!
Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan tekeytyä vakavaksi hän kääntyi ja sanoi:
—Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!…
Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi, purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka uhaten sanoi:
—Sinä myös muuan stiiknafuulia!
—Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin piiskoineen päivineen viereensä istumaan.
Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi tosissaan isälle ja äidille: