Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi pitkään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja vihelsi.
—Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein.—Mutta sinä? viittasi hän Maijaa.
Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikäänkuin nähdäkseen, että mikä estää, ettei hän ole Maija.
Hän oli lumessa yltäpäältä, sukat kasassa, kengät auki rihmoista, huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli hiestyessä kastunut ja sitten käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa oli pitkä verinaarmu, ja hame oli halki.
—Kuka sinä olet?
Iikka yritti jotakin sanomaan, mutta Maija ehti vastaamaan että hän on
Maija.
—Vai Maija! Sittenpä saat, minkä olet ansainnut.
Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.
—Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan. Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana odottamaan mitä Iikalla oli sanottavaa.
Oikein osoittaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt vanttu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti, äiti, elä satuta kättäsi: