—Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…
Villen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan toisen kunniaksi!
Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen nauraa halveksivasti sanoi hän, että stiiknafuulia ei merkitse mitään. Mutta hänen selityksensä ja vakuutuksensa olivat kerrassaan turhia. Stiiknafuulian ei tarvinnut olla mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon! Eikä Ville voinut itseäänkään vakuuttaa. Tuo sana vihloi hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa äänettömänä ja allapäin kenki, poikien hokiessa stiiknafuuliaa.
Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea kelkkamäestä kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä kolmantenakin, jos laskee siitä kerran seisaallaan.
Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, mutta toiset epäilivät. Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi senvuoksi Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään, minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.
Suurella melulla hänet tuotiin Topin kartanolle. Ja sitten syntyi hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta hän heittäytyi mäkeen, seisoi tanakasti, mutta alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa selällään. Teliinin Ville nauraa hohotti niin suuresti että kartano raikui. Kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, ja se jo oli kunniakasta heistä. Sydämestään he olisivat suoneet hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Ville saa taas nauraa. Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitten:
—Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!…
Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli tyttöjäkin. Hän istahti ujostellen toimettomana kelkkaan, jota Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.
Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä. Koko ilta sitten, minkä hän sai laskea päätä huimaavasta mäestä, oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, Maija oli niin laittanut. Maija hänestä ei ollut enää oikea Maija, vaan hyvin erinomainen: stiiknafuulia. Mitä isä ja äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!
Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut. Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle. Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään hän näki isän ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas. Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein varpaillaan, hilliten likkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.