—Vappu, mene ostamaan kymmenellä pennillä siirappia Työväenkaupasta.
Huone vilisi Vapun silmissä.
Äiti pani rahan Vapun käteen, jonka sitten puristi nyrkiksi, ripusti mukin kahvasta toisen käden koukkusormeen.
—Elä nyt vain pudota rahaa eläkä säre mukia.
Vappu kouristausi kokoon ja liikutteli jalkojaan kuin olisi lattia poltellut.
—Ei ole kiirettä! sanoi äiti.—Mutta muista asia. Jollet muista, niin tuo palatessasi itse vitsat.
Äiti avasi ikkunan ja huusi vielä kadulle:—Kymmenellä pennillä siirappia!
Vappu äänen kuultuaan pysähtyi kuin köydellä kiskasten. Enempää kun ei enää kuulunut, lähti hän taas liikkeelle hokien: kymmenellä pennillä siirappia, kymmenellä pennillä siirappia.
Kädet olivat jäykkinä, kun toisessa puristi rahaa lujasti nyrkissä ja toista piti koholla varoen mukia. Koko ruumis oli omituisesti väärässä. Ja tajuttomasti katseli hän jalkoihinsa, joita nosteli kuin peläten pieneen kivimuruunkin lankeavansa. Varotukset pudottamasta rahaa, särkemästä mukia, uhka muistamaan asia, ja kaikki kiellot ja käskyt olivat kuin tunkeutuneet jäntereihin.
Yhtäkkiä pysähtyi hän ja hyvin varoen ja yläti astui kuin olisi ollut korkeampikin ja vaarallisempi este kuin kaksi pientä jalkaa, yhtä pienet kuin omansakin. Hän ei niitä jaloiksi tajunnut eikä huomannut miksikään Nikolan Fannia, joka istui katuvierellä. Vasta kun Fanni äänsi, heräsi Vappu kuin unesta. Hän pysähtyi.