Jos hän olisi hyvin pieni, vielä pienempi kuin Fannin nukke, ja istuisi suurelle höyhenelle…! Se lentäisi johonkin hyvin kauas… Valtamerelle johonkin saareen, jossa olisi pieniä ihmisiä. Ja siellä olisi kristallilinna, joka paistaisi monivärisenä… Ja kaunis puutarha… Kaikki eläimet olisivat kesyjä… Sieltä tulisi hän sitten aina käymään täällä, höyhenellä lentäisi… Höyhen laskeutuisi kotikartanolle…
Hän säpsähti aivan kuin muistaen äkkiä jotakin, katsahti kuin jotakin etsien. Ja säikähti uudelleen niin, että vavahti.
Hänestä tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin kuin eksyksiin ja niinkuin ei tietäisi mihin siitä mennä. Hän kuunteli, sanoiko hänen suunsa mitään. Ei sanonut. Kaikki ajatukset olivat ihan pysähdyksissä ja päätä huimasi.
Kuin henkimeneissä juoksi hän tietämättä mitään, ennen kuin oli kotipihalla. Hän meni liiteriin, kiskoi varsiluudasta kourallisen vitsoja, riensi sisälle, ja suuret siniset silmät luotuina avonaisesti äitiin hän ojensi vitsakimpun äidille ja lausui:
—Kymmenellä pennillä siirappia.
Äiti katsoi pitkistään Vappua. Sitten hänen silmänsä vettyivät.
Hänen entinen ankaruutensa tuntui julmuudelta.
Olihan Vappu nöyrä. Valmis lähtemään aina, ilman vähintäkään haluttomuuden merkkiäkään. Kesken leikkiensäkin… Ei, mitta oli täysi. Hän ei vitsaan tartu enää ei kuuna päivänä!
Äiti samassa otti vitsakimpun.
Vapun ruumista kylmä karsi ja kaikki jäsenet pinnistyivät jännityksiin. Hän valmiina odotti äidin viimeistä käskyä. Poskia poltteli ja korvat humisivat. Tuntui niin ahdistavalle, että ei saattanut ajatella mitään.