Riemastuneena meni hän jo muutamien tyttöjen luona käymään ja ilmoittamaan, että huomenna pidetään hautajaiset. Mutta se oli paha, että hän ei tavannut Aappoa eikä saanut hänelle leipiään. Kotona arvaavat, että hän on taas ollut hevosta viemässä, josta äiti ei pitänyt.
Hänestä tuntui lohduttavalle, kun arveli, että isä on jo työstä tullut kotia. Ja isä istuikin jo syömässä.
Näyttivät molemmat olevan hyvällä tuulella, äitikin, josta Liisa heti päätti, että ei ole käyty kantelemassa. Jos nyt tulisivatkin, niin isä sanoisi, että antaa lasten sopia keskenään. Niin hän aina sanoi.
Mutta äitiä häveten, kun oli ollut hevosta viemässä, Liisa jäi seisomaan ovensuuhun nisuleipäkämpäleet kainalossa ja ujosti katsellen heitä.
—Jopa olet taas ollut hevosiakin ajamassa!
Äiti ei sanonut ankarasti, mutta juuri sen vuoksi Liisaa hävetti oikein! Hän olisi paiskannut leipäpalat johonkin, mutta kun olivat jumalanviljaa. Hänestä oli ennen ollut hauska ratsastaa, mutta nyt hän ei halua milloinkaan! Eikä hän ollut oikeastaan välittänyt leivistä eikä Aaposta, vaan säälinyt muka Viitasen isäntää.
—Viitasen isäntä pyysi hartaasti ja emäntäkin kiitteli sitten, kun vein, ettei isännän itsensä tarvinnut lähteä. Semmoinen vanha miehen kanttura kulkemaan semmoista matkaa… Häneltä olisi mennyt puoliyöhön!
—Mihin asti sinä veit? kysyi isä.
—Orihakaan, vastasi Liisa häpeillen sitäkin, että sinne asti.
—Tohditko sinä ajaa juosten? kysyi isä.