—Voi veikkonen! vastasi Liisa aivan kuin samalla kertaa muistaen kaikki retket, joilla oli ollut hevosta viemässä ja laskettanut mitä kavioista oli lähtenyt.—En minä nyt tällä kertaa enää olisi ajanut kovasti, vaan Kuivalan Janne tapasi minut matkalla. Hän vei Heikkilän tammaa ja rupesi sitä kehumaan.
—Hyvä se onkin Heikkilän tamma! sanoi isä.
—Ei, veikkonen, se kestä Viitasen mustalle! Ei siitä ollut yrittääkään. Kun me lähdimme koettamaan ja minä räpsäytin suitsiperillä muutamia kertoja kahta puolta, niin seekatti kun se meni vihaisesti! Vedet silmiin tulivat minulla. Sitten ei tarvinnut kuin aina vähän kiljasi, niin musta painoi korvansa luimuun ja paransi menoaan!
Liisa oli ihan innostunut ja alkoi kertoa muitakin tapauksia, jolloin Viitasen musta oli kunnostanut itseään, mutta isä ehti kysyä, että palkakseenko Liisa leivät sai.
—Niin.
—Noin paljon?
—Niin.
—Äiti, sanoi isä.—Käy sinä puhumassa Viitaselle, eikö hän ottaisi
Liisaa rengiksi.
Liisa katsoi pitkistään isää ja syöksyi sitten äkkiä ulos. Hän juoksi vinttiin, missä heittäytyi maata ja rupesi itkemään.
Hän ei rupea rengiksi!