Niitä näet, pirautettiin johonkin määrättyyn paikkaan, ja tavallisin paikka oli muuan korkea kivi heti kaupungin tullin takana maantieltä poikeavan metsätien varressa. Sanoivatkin sitä Jumalankiveksi. Sen laella oli suurehko kuoppa, johon marjat pantiin.
Kalle oli saanut päähänsä, että Jumalalle ei tarvitse marjoja antaa. Mitä Jumala niillä tekee? Parempiahan ovat omenat, joita ulkomailla kasvaa puut täynnä!
—Ja viikunat ja rusinat! arveli joku poika, joka oli Kallen uskoon taipuva.
Tytöt katselivat Ullaa kysyvästi. He olivat vahvasti uskoneet tähän asti, että Jumala syö marjoja. Mutta onhan ulkomailla omenia niin paljon kuin haluttaa, ja Jumalahan saa ottaa mitä tahtoo! Mutta heissä herännyt epäilys poistui heti, kun Ulla selitti, että marjat ovat jumalanviljaa niinkuin omenat, viikunat, rusinat ja kaikki. Ja jos ei anna marjoja, niin Jumala ottaa pois kaikki marjat.
Ulla uhkasi, että hän ei ota Kallea mukanaan marjaan. Semmoista pakanaa!
—Otapa kun tahasi. Semmoisia marikoita kuin sinä, löydän minä ummessa silmin!
Kaikki hämmästyivät. Tyttöjä melkein kauhistutti, ja ne pojat, jotka eivät olleet jumalanmarjoja panneet, juoksivat takaisin ja ripsauttivat kivelle kourallisen. Kun seuraavana päivänä olivat menossa marjaan, tiedustelivat kaikki Ullalta, että miten Kallen käy, kun ei antanut jumalanmarjoja.
Ulla selitti, että Kalle ei löydä koskaan marikkoa. Ja jos kuin hyvään marjapaikkaan tuleekin niin muuttuu se kanervikoksi!
Pojat säälivät Kallea, mutta tytöt sanoivat, että niin saa Jumala semmoista rangaistakin! Ulla vakuutti, että saisi ankaramminkin rangaista mokomaa!
—Sanoi niin hyviä marikoita kuin minä löytävänsä ummessa silmin! mitähän sanoisi, jos Jumala laittaisi niin, että pitäisi hänen olla aina ummessa silmin?